lauantai 25. heinäkuuta 2020

Mänty heräsi viimein

Mänty sieltä paremmasta päästä viime syksynä kerätyistä. 
Puu on kotoisin kallion kolosta, enkä saanut sille vedenottojuuria mukaan palkon ollenkaan. Syksyn pidin puun auringossa, jota ei juuri saatu, joten lähinnä se seisoi sateessa. Laatikko on pitkä ja kapea, koska puu kasvoi kallionraossa, ja molempiin suuntiin kasvoi juuri. Testasin missä kohtaa juuri on niin kapea, että taipuu, ja tein laatikosta tasan sen mittaisen.

Kevään tullen jännitin kovasti lähteekö se kasvamaan. Ei lähtenyt. Päinvastoin, edellisvuotiset versot alkoivat kurtistua, ja puu meni aika kuivan näköiseksi. Oksat käpristyivät, neulaset pehmenivät. Laitoin puun varjopaikkaan, johon keväällä ei paistanut aurinko ollenkaan. Keskikesällä puu saa tunnin pari aurinkoa aikaisin aamulla. 

Kastelin neulaset aina kun kastelin. Muutamassa viikossa puu kohentui selvästi, ja neulaset alkoivat olla taas timakoita. 

Pari viikkoa taaksepäin huomasin, että varjonpuoleiset silmut alkavat puhjeta. Luulisin että ollaan voiton puolella.

Joku joskus sanoi männyistä, että ensimmäinen vuosi varjossa, ja tähän uskon. Ei kaikkia toki, jos puun kaikki juuret on saatu mukaan, mitäpä sitä varjolla kiusaamaan. Mutta jos juuret ovat kärsineet, varjossa veden kulutus on vähäisempää, ja puu saa mahdollisuuden kasvattaa uudet juuret. 

Kun kesä on päättynyt, siirrän puun taas aurinkoon, eli suomeksi lähinnä sateeseen😀. Ruukutuksen ajankohtaa ei voi vielä arvioida, tarvitaan ainakin yksi täysi kasvukausi voimakasta kasvua, ennen kuin sitä kannattaa ajatella. 

Ensimmäisessä ruukutuksessa kannattaa varautua siihen, että ruukuttaa ei voi. Jos tuolla esimerkiksi juuret ovat lähinnä laatikon päissä, ei sitä pysty siirtämään ruukkuun. Silloin voi esimerkiksi lyhentää laatikkoa sen verran kuin pystyy, ja istutus uudelleen siihen. Sitten odotellaan taas vähintään kaksi vuotta. 

Laatikkovaihetta voi jatkaa pitkäänkin, jos laatikko on sen kokoinen, että puuta pystyy käsittelemään. Muotoilua voi esimerkiksi aloittaa. 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2020

Mietteitä haavasta

Minulla on aika monta haapaa, tosin yksi vain ruukussa, loput maassa. Haapa olisi loistava laji, kallioilta löytyy käkkyräisiä hirvien ja peurojen muotoilemia yksilöitä. Haapa myös viihtyy ruukussa oikein hyvin. Ongelma on oksien hylkääminen. Sitä mukaa, kun oksien kasvun saa hienojakoiseksi, puu hylkää ne. 

Vanhasta haavastani ei ole jäljellä kuin yksi alaoksa. Olen nyt testannut uutta tapaa hoitaa puuta, eli mihinkään ei pidä sallia voimakasta kasvua. Välittömästi, kun uuden oksan lehtikoko alkaa kasvaa, lyhennän oksan kahteen kasvupisteeseen. Tavallaan siis jatkuvaa energian tasapainottamista. 

Kuvassa ylhäällä oleva kasvu poistetaan, alhaalla oleva hienojakoinen kasvu jätetään. 

Yhdestä maassa kasvavasta haavasta olen huomannut, että se jo hylkäsi muutaman oksan. Ne olivat vielä aivan voinneissaan, mutta voimakas kasvu suuntautui muualle. Kun typistin oksat kahteen kasvupisteeseen, jotka ovat siis ihan millien etäisyydellä toisistaan, aivan verson tyvessä, kesti useita viikkoja, ennen kuin kasvu siirtyi muihin oksiin. Jos en olisi leikannut voimakkaasti kasvavaa oksaa, seuraavana keväänä puu olisi hylännyt pikkuoksat.

Tuhkis

Pikkuinen tuhkapensaani sai lopulta jotain ideaa itseensä, tai siis minä sain. Tai siis tajusin miten toteuttaa Chris Thomasin ajatus alimmasta oksasta taustalla olevana kakkosrunkona. 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Koreanpihta

Tuli kovasti dejavu, kun kirosin keväällä tämän koreanpihdan jähmeyttä. Tai siis tunne tuli siinä vaiheessa, kun puu ryöhähti kasvuun. Ensin ei mitään, paitsi silmujen pullistelua, mutta kun kasvuunlähtö tapahtuu, se todella tapahtuu. 

Langoittelin vähän keväällä, nyt langat uhkasivat pureutua kaarnaan, joten poistin ne. Pitänee langoitella uudestaan.